Minuun on iskenyt kauhea koirakuume.
Olisihan se kiva saada joku kaveriksi silloinkun tarvin
seuraa. Olen syrjäytynyt ystävistäni ja haluan nähdä heitä
vain jos heillä on koira tai jokin muu eläin. Olen säälittävä.
Tuntuu vain, että olisin yksin, eikä olisi ketään kelle puhua.
Poikaystävällekään en voi tietenkään kaikkea kertoa.
Koira ei puhuisi kenellekkään ja se jopa lohduttaa!
Pitää tosin odottaa syksyyn, että sellaisen saisin hankittua.
Pitää muuttaa pois kotoa kaikkien astmaatikkojen ja
allergisten ihmisten takia, jotta voisin ottaa koiran!

On hirveää kun ei ehdi enää viettää omaa aikaa.
Penkkarit olisi ensiviikolla ja tekemistä riittää kun puku pitäisi saada valmiiksi, kappaleet opetella soittamaan ja
sitten pitäisi vielä kavereiden kanssa viettää aikaa...
Ainiin, raahasin juuri 2,5 kiloa karkkia kotiin...

No onneksi pian on loma. :)
Risteily ja viikko kullan kanssa kutsuu!
Koulussakin pitäisi jaksaa käydä.
Ainiin ja sitten vielä kirjotukset..

En ole tottunut tähän painostukseen, että kaiken pitää olla ajallaan!

On ollut taas pieniä kiireitä penkkaripukua väsätessä.
Toivottavasti se onnistuu.
Nyt olen tässä täyttänyt uutta kaappia viimeisen parin tunnin ajan
raivoissani, kun tavaraa vaan tulee lisää jostain. Eihän niin pieneen kaappiin
voi yksinkertaisesti mahtua rekkalastillista tavaraa!

Huomenna tulee mies kylään. Jännitän aina kauheasti ennen hänen näkemistään.
En tiedä mistä johtunee, kai olen sitten niin ujo että adrenaliini virtaa aina ennen
hänen näkemistään.

Huomenna pitäisi myös mennä hyvän ystäväni nimipäiville, mutta jostain
syystä asia ei oikein innosta. Siellä pitäisi sitten vielä ryypätä, mutta joo.
Enpä oikein innostu siitäkään. En vain kehtaa sanoa hänelle, että en halua
tulla, koska siellä on eräitä muitakin, joista en sen kummemmin pidä.
Tuntuu kuin loukkaisin ystäväni tunteita sen takia. Apua! Pitääkö minun valehdella
hänelle?

Nojoo, pitää jatkaa kaapin kanssa säätämistä.

Noniin tein sitten blogin. Enkä ihmettelisi vaikka jauhaisin paskaa.
Sitä teen aika usein, jos tunnen elämäni sisällöttömäksi.
Asiasta kukkaruukkuun kuitenkin.

Puhunpa tänään ihmissuhteistani. Niitäkin on ollut elämäni aikana huikeat kaksi.
En ole ollut aiemmin elämässäni suosiossa, en ala- enkä ylä-asteella. Minua
haukuttiin minkä ehdittiin, sen takia ei elämääni sisältynyt toista sukupuolta
pitämään minusta huolta, ei ennenkuin aloin pelaamaan.

Nyt varmasti moni luuleekin minua joksikin super-nörtiksi, kun totean, että aloin
seurusteltua pelattuani World of Warcraft-peliä. Ensimmäinen mieheni oli
kusipää. Todellakin. Aluksi hän ehkä olikin ihan mukava, todella seksin haluinen,
ellen sanoisi. Hän pelotti minua, olen aina pelännyt miehiä. Ja pelkään vieläkin, mutta
millainen mies lopettaa suhteen kertomatta seurustelukumppanilleen? Todelliset kusipäät,
kuten exäni. Kuulin hyvältä ystävältäni, että olimme eronneet. Pyysin miestä selittämään
tilannetta mutta hän ei juuri vaivautunut vastaamaan kummemmin kuin "ei" tai "joo"
kysymyksiini. Nyt kun jälkeen päin ajattelen mokomaa, hän ei oikeasti välittänyt muista
kuin itsestään. No ei tullut kyllä itkua kun kuulin erosta. Nauroin hulluna. Se tuli
helpotuksena.

Ehdin olla ehkä puolisen vuotta sinkkuna. Minulla oli samasta pelistä muitakin
miespuolisia kavereita. Eräs heistä oli liiankin hyvä. Olin tuntenut hänet jo silloin,
kun vielä luulin seurustelevani ja sitäkin aiemmalta ajalta. Hän oli aina ollut niin mukava
minua kohtaan, että ihastuin häneen vähitellen vaikka tiesin olevani varattu.
Ja sillä hetkellä kun kuulin erostani, puhuin hänen kanssa Skypessä. Hän lohdutti
minua vaikken juuri lohtua tarvinnut kun olin sekaisin onnesta. Oli kuitenkin tukena,
vaikkakin 500 kilometrin päässä minusta. Suomessa kuitenkin.

Se oli kesä, ja kesällä kaikki ryyppäävät. Tai ainakin iso osa ihmisistä ryyppäilee. Pitää
hauskaa ja niin edelleen. Heräsin eräänä kauniina aamuna ja vilkaisin kännykkääni,
ja tajusin saaneeni yön aikana kaksi viestiä. Hän kertoi ihastuneensa minuun, eikä
halunnut pilata ystävyyttämme. Olin ratketa onnesta, en vain uskaltanut paljastaa
hänelle tunteitani. Surullisinta oli se, että kun mies luki viestinsä aamulla krapulaisena,
hän veti heti uudet perseet että unohtaisi moisen. Varmasti pelkäsi että ystävyytemme
oli ohi. Meni jonkin aikaa ja olimme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sitten hän oli taas eräänä iltana kännäämässä ja laittoi viestin, että tykkäsi minusta.
Minä sitten ajattelin voittaa rohkeuteni ja kerroin omista tunteistani hänelle.
Vaikka emme olleetkaan ikinä ennen nähneet toisiamme kuin kuvista. Olimme
ihastuneita.

Täytin lopulta 18 ja päätin matkata ystäväni luokse 500 kilometrin päähän junalla.
Junalla matkustaminen oli kauhea kokemus. Pelkäsin, että hyppään väärään junaan
tai jotain muuta. No pääsin kuin pääsinkin määränpäähäni täristen ja peloissani.
Sitten tapasin hänet, maailman ihanimman miehen. Ainakin niin ajattelin, ja niin ajattelen
edelleenkin ;) Ensimmäinen yö nukuttiin erillisillä sängyillä ja oltiin ihan kavereita.
Joimme ja katsoimme elokuvia.
Painimme humalassa jostain syystä ja nukuttiin rauhassa.
Herättyämme krapulaisena (tai minä lähinnä olin) sitten matkattiin paikalliseen
Alkoon hakemaan sen illan juomat.
Ilta lähti ryypätessä ja elokuvia katsellessa. Sekä taas painiessa. Lopulta väsähdin
hänen viereensä ja sitten hän päätti suudella minua. No siitä se sitten lähti ja
elokuva meni kyllä aivan täysin ohi.

Mietin vieläkin, että miksi hänen seurassaan minua ei pelota, vaikka pelkäänkin miehiä,
kuten edellä mainitsin. Hän on erilainen, hän ei todellakaan ole kuin muut. Ja mikä parasta, hän ihastui minuun luonteeni vuoksi.
Olen kylläkin kuullut että olisin uskomaton persoona, mutta olin kyllä ihan otettu,
että on miehiä olemassa joita ei vain tissit ja hyvä pano kiinnosta. :)
Toivon todella, että saisin olla hänen kanssaan ikuisesti.

Haluaisin tietää, onko ketään muita kaukosuhteessa olevia/olleita? :P